50 – 60-kymppiset syntyivät tietämättään kultalusikka suussa. Heidän elämänsä on noin yhtenä suurena joukkona tarkasteltuna edennyt suotuisien tähtimerkkien alla. Vanhempanne olivat tosin sodasta vakavoituneet, mutta he tekivät parhaansa, että teillä olisi asiat paremmin. Synnyitte perheisiin, joissa oli paljon sisaruksia. Oppisitte jakamaan asioita ja odottamaan vuoroanne. Leikki-ikäisenä pihat olivat pullollaan samanikäisiä kavereita ja keksittiin vaikka mitä tekemistä. Tietysti oli vähän pulaa siitä sun tästä, mut hei, sehän teki teistä vaan vahvempia. Oli jotain parempaa mitä elämässä tavoitella. Luovuus suorastaan roihusi, kun keksisitte itse lelunne. Ainahan joukossa oli joku, jolla oli hienompi hame tai puuauto, mutta yleisesti ottaen olitte aika ”samanarvoisia” keskenänne.

 

Kouluikäisinä saitte ensimmäisinä sukupolvina käydä koulua pidemmälle kuin kukaan ennen. Luokkaryhmät olivat suuria, mutta osasitte silti kuunnella opettajaa hiljaa. Kellään ei tuolloin ollut oppimisvaikeuksia tai erityistarpeita, joita nykyluokat ovat pullollaan. Suurin osa nuorista oli hoikkia, koska kaikki juoksivat tai pyöräilivät joka paikkaan. Moni jatkoi oppikouluun ja lukioon. Lukion jälkeen kävelitte yliopistoon ja vietitte ihanaa, vapaata opiskelija elämää. Otitte toki opintolainaa, mutta hei, se kasvatti ottamaan vastuuta! Maailma oli selkeä: itä vastaan länsi, ei ollut tautia jota antibiootti ei olisi parantanut ja yhteiskunnallinen hyvinvointi jatkoi eteenpäin kuin juna.

 

Opiskelujen jälkeen valitsitte minkä viran ottaisitte. Kunnalla tai valtiolla oli luvassa pitkä ja varma leipä. Rohkeimmat siirtyivät yrityselämään. Perustitte perheitä, jotka olivat sopivan suuruisia, lapsenne olivat maailman terveimpiä ja yhtälö ura & perhe oli toteutettavissa, kiitos päiväkodin.

 

80 – 90-luvun vaihteessa katsoitte keski-ikäisyyden kynnyksellä televisiosta onnenkyynel silmänurkassa miten rautaesirippu murtui ja Neuvostoliitto hajosi omaan mahdottomuuteensa. Kaikki oli mahdollista! Kekkosen aikaa halveksitte, Koivisto on pyhä ja Sofi Oksanen ei ymmärrä tuon aikaisen Suomen erityisasemaan.

 

No, lama oli tosin hankala ja piti säästää. Mutta hei! Siitäkin noustiin kuin feenixlintu tuhkasta ja yhteiskunta nousi jaloilleen ylväämmin kuin koskaan. Nautitte ennennäkemättömän nousukauden hedelmistä optioin ja osakkein. Ette tosin korjanneet terveydenhuollon, mielenterveystyön tai lapsia ja heidän perheitään koskevia säästöjä ennalleen. No niistä maksaa lapsenne ja lapsenlapsenne sitten myöhemmin.

 

Nyt olette tämän yhteiskunnan johtohahmoja ja istutte tärkeimmillä palleilla. Palkat ovat mukavat ja tililläkin ihan ok tilanne. Te olette terveellä tavalla itsekkäitä ja panostatte terveyteenne, matkusteluun ja parisuhteeseen. Olette pedanneet itsellenne korkeammat eläkkeet kuin kukaan aikaisemmin. Pääsette nauttimaan elämän ehtopuolesta, niistä odotettavista olevista 20 – 30 vuodesta, ihan tuota pikaa ja vielä hyvävointisempina kuin kukaan ennen. Ja totta puhuen, nuo parikymmentä vuotta näyttävätkin maapallolla vielä ihan mukavilta. Siitä eteenpäin en menisi takuuseen.

 

Taas on lama ja säästetään. Säästetään -yllätys yllätys-  köyhimmiltä, perheiltä, lapsilta ja sairailta. Ei saa ottaa sijaisia sairaalaan, ei kouluihin, ei tarhaan. Nostetaan vielä eläkeikää, ei tietenkään omaa, vaan tulevien sukupolvien. Voi että ne on itsekkäitä, kun ei ymmärretä yhteisten asioitten ajamista.

 

Kutittaako nyt keskikokoinen palkokasvi ärsyttävästi ylähengitysteissä? Mut hei, tämän kirjoitti työuransa alkutaipalella taapertava, kaikkea liikaa saanut perheenäiti, jolta puuttuu perspektiivi ja elämänkokemus.